Ei taas elämä paljoa hymyile...

Oltiin menossa tätin tykö kylään ja aateltiin, että soitetaan kuiteski eka ja kysytään jaksaako ottaa vieraita vastaan. Tämä on se täti, joka sairastaa keuhkosyöpää, mutta kävi meillä viimeksi 2 päivää sitten kylässä ihan ok-kuntosena. Vastashan se puhelimeen, mutta ei ollu kunnossa ei. Lähettiin samantien autolla liikkeelle. Siellä se oli jo toista päivää tuskissaan sohvalla kippurassa. Soitettiin ambulanssi ja nokka kohti sairaalaa. Ei kyllä hyvältä näytä se tilanne. Hirveet tuskat joka paikasssa. Näitten tuskien kanssa suomalaisen sairaanhoitojärjestelmän kanssa on kyllä pulassa. Ennenku saat jotain helpotusta tuskiin, pitää vastata tuhanteen kysymykseen vähintään neljä kertaa. Eka ambulanssimiehille kerrot koko stoorin, seuraavana samat tiedot päivystyksessä hoitajalle, sitten lääkärille ja vielä osastolla hoitajalle. Sitten hoitaja lähtee selvittelemään taas lääkäriltä lupaa antaa kipulääkettä. Siinä välissä mitataan pulssia, paineita ja lämpöjä moneen kertaan, jokainen erikseen. Ihan ku se lämpökin paljoa vaihtuis 10 minuutissa. Voishan sitä kipua hoitaa ihan eka niin, että olo helpottuu ja sitten vasta kattoa niitä muita seikkoja. Just oli radiossa syöpäpotilaitten kivunhoidosta ja olikohan 50% kaikista ku sanoivat, että välillä on niin kovat kivut että toivois kuolevansa. Huomenna mennään Kertun kanssa vierailulle ja varmistamaan, että tämä potilas saa tarvittavansa.

Eilen käytiin Rovaniemellä. Sinne asti piti mennä uran ekaa kontaktivirhettä virallisissa kisoissa hakemaan. Komea LOIKKA puomin alastulon yli, ihan sairaan siisti ku tarkemmin aattelee. A:lta yritti samaa ja palautin sen takasi. Ihan kaameaa. Toinen agilityrata oli vähän parempi. A:lle muistaakseni pysähty, muttei puomille, joka mentiin 2 kertaa. Se vaan lipsuu yli. Lipsu vielä kisan jälkeenki ku ryntäsin ottaan puomia. Sain sen palautettua takasi oikeeseen kohtaan. Tänään olis ollu ev-kisat Torniossa, mutta vanhemmat oli erikoisjälkikisoissa, joten ei ollu mahiksia päästä kisapaikalle. Nyt viikko reenataan ja katotaan, missä kunnossa viikon päästä ollaan. Tuli sieltä Roista silti yks nollaki jälkimmäiseltä radalta. Osu jollaki tapaa niihin kontakteihin ja voitettiin kisa. Nyt olis siis yhtä vaille karsintaa.

Äsken käytiin jopa kentällä ottaan niitä kontakteja, mutta mihin se harkoissa lipsuis, ei mihkään. Ihan innolla se kyllä revittelee kentällä ku on niin pitkä aika viime kesästä. Nyt ollaan oltu täällä Suomen kamaralla 11 päivää, saldona 9 kisaa (4 nollaa) ja 3 reeniä. Pitäis olla numerot vähän toisinpäin, jos menestyä meinais ;)

Mummolaan kerittiin tänään piipahtamaan. Mummu on (siis mun mummu) 81v ja asustelee omakotitalon laajennusosassa. Pappa kuoli 5 vuotta sitten kun meni katolle lunta puottaan ja putos itte. Nyt oli mummu vieny vasta papan vaatteet kirpparille. Oli kuulemma niitä 5 vuotta uskollisesti tuuletellu ja huoltanu. Tällä kertaa ei itkeä tirauttanu yhtään kertaa papan muistolle, harvinaista. Muutenki vaikutti aika hyväntuuliselta.

Kertusta pitäis ottaa nyt valokuvia muistoksi. Huuli on auki ku Riihimäellä kaatua lysähti asfalttiin, otta auki ku kaatu täällä asfalttiin ja poskessa on pitkä naarmu jostain en tiiä mistä. Kyynärpää on ruvella lähikontaktista tiehen, kummassakin polvessa on naarmuja. No tekevälle sattuu ja neiti on TEKEVÄ. Nyt kun talossa ei ole enää yhtään kissaa (tällasta tilannetta ei oo ollu noin 25 vuoteen) saa ovet olla sepposen selällään koko päivän. Neiti kuskaa nukenkärryjä ja muuta tavaraa kokoajan eestaas. Ihan innoissaan nauttii lämpimästä säästä ja ulkona leikkimisestä. Tällasta mahista ei Dubaissa ole. Meinaa leikit jäähä aina päälle eikä millään malttais mennä koisimaan. Nytkin sammu vasta lähelle kahtatoista. Vähän tämä vallaton valon määräki taitaa häiritä. Eihän täällä ole pimeää yölläkään. Ei tässä itekkään tajua mennä sänkyyn...