Synnäritarinaa

Tästä se lähtee... Maanantaiaamuna ennen kukonlaulua käväsin suihkussa ja pikkuneiti revittiin unisena auton kyytiin. Vietiin Kerttu tuohon muutaman kilsan päähän hoitoon kaverinsa luokse. Kamalalla itkulla se sinne kuulemma jäi, itte oottelin autossa. No itku oli tietty heti kohta helpottanu. Myöhässä oltiin menossa kuten aina ja matkalla hokattiin, että ollaan väärällä autolla liikenteessä. Uuessa autossa ei ollu vielä tietullitarraa, joten pikkutietä pitkin piti mennä. Sairaalassa vekslasivat sitä aloitusaikaa moneen kertaan ja ainaki itte kuulinki, että joku toinen leikkaus oli peruutettu. Oma lääkärini tuli hiki hatussa ja antoi palautetta henkilkunnalle siitä, ettei hälle ollu ilmoitettu aikataulun muutoksesta. Meät siis käskettiin tulla 6.30 paikalle, mutta itte leikkaus alkoi vasta 8.30. Siinä välissä mulle laitettiin tippaa ja raakattiin karvoja, joka oliki maailman epämiellyttävintä hommaa, ainaki lähes. Ei niitä Suomessa raakailla, pissakatetrin takia siis. Niin ainaki muistelen. Siinä jokunen tovi ooteltiin ja eikun saliin.

Salissa oli mun helpotukseksi mies anestesialääkäri, joka vaikutti pätevältä. Spinaalipuudutus meni täysin nappiin eikä ees sattunut. Istualtaan se laitettiin. Sitten vaan pitkälleen ja leikkausliinat paikoilleen pesun jälkeen. Jalat oli ku tukit, kaiken tunsi, muttei pystyny liikuttaan ollenkaan. Gynekologi testas jollain tavalla jotain, mitä en tuntenu ollenkaan. Sitten aloitettiin ja noin 2 minuuttia meni kun Hermannni parkaisi. Ääni kuulosti heti siltä, että se on samaa sisarparvea Kertun kanssa. Ihan tuttu ääni. Vauvan toivat heti ekan putsauksen jälkeen mun naamalle tuhisemaan. Ihan rauhallinen se oli ja tosi pienen oloinen. Olihan se 700 grammaa pienempi ku Kerttu 3 vuotta sitten. Sitten alkoi se niin tuttu kamala ompeleminen. Tuttu siis Kertun synnytyksen jäljiltä, vaikka nyt ompelivatkin eri paikkaa. Se kesti ja kesti ja oli ilkeää. Kamalinta oli kun ymmärsi kaikki "nyt vedetään lihakset"-sanat. Kovaa möyrintää se oli ja olisin halunnut vetää jalat ees vähän kippuraan tai mennä kyljelleen. Sellainen tunne se oli. Kerran oli lähellä, ettei oksennus tullut, mutta kun katoin miestä siinä vieressä ni oma paha olo unohtu. Vaikkei se myönnäkään, ni pahaa teki silläki. Katoin ilmeisesti aika murhaavasti yhtä teknikkoa, joka pelas niitten koneitten kanssa, koska se tuli kysymään, että haluanko sanoa jotain? Sanoin, että haluaisin lyyä jotain. Se ymmärsi, kait.

Lopulta salista päästiin heräämöön, jonne toivat vauvan aina vähän väliä tissiltä toiselle. Muuten pitivät sen omassa hoidossaan. Pari tuntia muistaakseni olin heräämössä ja puudutus alkoi vähenemään. Salissa gyne antoi aika kovat lääkemääräykset kipupumpusta lähtien, tosin niitä en koskaan nähny. Kaikenlaisia lääkkeitä suoneen tungettiin, petadinista panadoliin ja jopa suppoja laitettiin, mikä on aika ihmeellistä tässä maassa. Joka kerta kun vauvan rinnalle laittoivat alkoi tuskalliset jälkisupistukset, jotka oli kyllä tuttuja Kertunkin kanssa. Nyt viikon jälkeen ne on onneksi kokonaan poissa. Kipulääkkeitä annettiin kohtalaisen tiheään, mutta sai niitä välillä pyytää lisääkin, eikä palvelu ollu aina kovin nopeaa.

Vähitellen siirryttiin osastolle ja ekaks mentiin neljän hengen huoneeseen, koska edellinen potilas ei ollut vielä luovuttanut yhen hengen huonetta, joka oli siis meille tarkoitettu. Monta kertaa kävi joku kauluspaitasetä pahoittelemassa, kun jouduttiin oottamaan sitä omaa rauhaa. Siinä neljän hengen huoneessa ei kyllä ollut kuin yksi äiti meän lisäksi. Jossain vaiheessa mies lähti hakemaan Kerttua mukaan ja siinä minut siirrettiin lähes hotellitasoiseen omaan huoneeseen. Huoneessa oli tasokkaan sairaalasängyn lisäksi sohva, telkkari, oma veski, vaatekaappeja, pikkupöytiä yms. Olin ottanu vauvan "mukaani" jo edelliseen huoneeseen. Ittehän sitä en tietty pystyny nostelemaan rinnalle, mutta kellon soitolla siitä selvisi.

Olin siis heti ekasta yöstä lähtien vauvan kanssa samassa huoneessa ja vieressä se taisi ekankin yön nukkua. Ensimmäisenä iltana sain ihan pienen kulauksen vettä, paastoa siis 24 tuntia. Yömyöhällä sain jotain liemi/hyytelöhässäkkää, mutta nälkä ei kyllä ollut. Seuraavana aamuna mut nostettiin ylös ja ei ku suihkuun. Kävely oli kuin vanha mummo kyyryssä, mutta iltaa myöten selkä jo suoristui. Lääkkeitä vaan riittävästi ennen ylösnousua ja alkoi se sujumaan. Haava oli kyllä kipeä ja paras asento olikin vaakatasossa. Vaikka kuinka olisi kyljelleen tehny mieli, ei pystyny.

Sairaalassa oltiin neljä päivää. Pari kertaa vauva haettiin lastenlääkärin tarkastukseen, jolloin kävin mutkan siellä vauvalassa. Paljon näytti muut äitit pitävän vauvojaan hoitajien huostassa, niin paljon niitä joka kerta siellä vauvalassa oli. Ja hoitaja parka pesi ja puunasi ja sai pomohoitajalta haukut päälle. Sen vuoksi aika paljon itte hain ja kuskasin mm. rintapumppua, jolla oliki paljon käyttöä. Maito nousi noin 48 tuntia leikkauksesta ja sitä tulee edelleen paljon.

Sairaalassa ei muita äitejä näkynyt paljoakaan, vaikka siellä syntyikin yli kymmenen vauvaa päivässä. Muut vauvat näytti aika paljon tummemmilta ja kukkalaitteet huoneiden ovien ulkopuolella paljastivat aika monen olevat intialaisia. Niin ainakin arvelen.

Nyt viikko operaation jälkeen ollaan käyty vähitellen myös ulkona ja ihmisten ilmoilla. Eilen oltiin jo Suomikoulun pikkujouluissa ja herra vaan veteli sikeitä kärryissä. Automatkat menee kitisemättä, samoin muu aika. Perustyytyväinen vauva, joka nukkuu ja syö hyvin. Jotenkin muistelen, että Kerttu ei ollut koskaan "nukkuu ja syö"-vauva, mutta tämä kaveri on. Ehkä muistan väärin ja varmaan tämäkin tapaus vielä kohta herää. Oma vointi on tosi hyvä. Haava on siisti ja aika kivuton, varmuuden vuoksi silti vielä muutama panadolin päivässä nappaan. Mitään haavanhoito-ohjeitahan en saanu sairaalasta, saati mitään kontrolliaikoja. Kaikki saa itte hankkia. Ja netistähän niitä ohjeita löytyy... Kerttu kasvoi yhellä iskulla isoksi tytöksi, joka pukee ja kiipeää autoon ite. Huomiotahan se vaatii, mutta onneksi esim. tänään isillä on vapaata kansallispäivän vuoksi ja neiti saa haluamansa.