Ensimmäinen oma koirani, ylioppilaslahja, joka kesällä täytti 13-vuotta. Koira, joka tutustutti minut agilityn pariin. Yhdessä kävimme mm. Sveitsissä ensimmäisissä agilityn mm-kisoissa. Meriitteinä mm. pohj. maiden mestaruuspronssia, suomen mestaruuskultaa ja kaksi pronssia. Tokovaliosta puhumattakaan. Niin helppo koira, joka oppi kaiken, mitä sille vaan viitti opettaa. Tavaramerkkinä muriseminen joka paikassa, ainakin vanhuusiässä. Ruutis muutti lapsuudenkotiinsa takaisin 2,5 vuotta sitten. Kerrostaloelämästä ja vauvataloudesta tuttuun omakotitaloon, jossa siitä pidettiin hyvä huoli. Kyllä tulee kova ikävä vielä monta kertaa.
6 kommenttia:
Ähh, kirpasee. Ei rakkaiden poismenoon koskaan totu.
Hiljainen hetki Sveitsin kamraatille, jolle hävittiin se SM-kulta.
Nyt Penni liehittelee Ruutista iloisena...
Kaisa
Otamme osaa! Tuoreessa muistissa vielä omalta kohdalta sama surutyö, joka onneksi ajan kanssa hellittää!
Pasi, Pia ja koirat
Kuinka ikavaa. Voimia Jonna sinulle. Itse koin samanlaisen menetyksen kaksitoista vuotta sitten. - nina
Osanottoni Jonna. Ikävä tuli Ruutista. Tiedän tunteen, omassa muistissa vielä tämän syksyn omat menetykset.
Nina ja Ruutiksen jälkikasvu
Otan osaa suruusi. 4,5 vuotta sitten meillä vastaavanlainen tilanne. Klisee pitää paikkansa - "aika parantaa haavat". Jäljelle jää hyvät muistot.
-hilppa-
Ruutis oli hieno jätkä, mun ja Epun suuri idoli.
Totta toki, että aika parantaa, mutta sen saman saamarin surun kokee aina uudestaan, kun joku tuttu joutuu luopumaan omasta elämänsä koirasta :(
-anne-
Lähetä kommentti