Potilas V

Heräsin torstaina aamulla Hempan huhuiluun seiskalta. Kävin sen nostaan pinniksestä pois ja menin vessaan. Jotenki koski kovasti mahaan. Jäin sinne istuskeleen ja alko tuskahiki melkein valua. Maha oli aiva krampissa, aivan ku olis ollu joku kestosupistus päällä. Olo vaan huononi ja kirjaimellisesti raahauduin parvekkeen ovelle haukkaamaan happea. Onneks Hemppa meni leikkihuoneeseen ja mieskin siinä heräili, kylmyyteen varmaanki. Oli sellanen olo, ku virtsarakko olis ollu pissaa täynnä tai maha täynnä kaasuja. Mitään ei kuiteskaan tullu eikä kauheasti tehny pahaa. Ryömin taas veskiin ja jäin sinne makaamaan ja vaikeroimaan. Välillä pyysin panadolia ja taas vaikeroin. Alko olemaan jo sellaset oltavat, että pelkäsin jotain kipushokkia. Mietin, että mihinkähän sitä soittais. Ajatus siitä, että pitäis portaat päästä alas ja auton kyytiin, oli aivan mahoton. Pyysin miestä soittaan ambulanssin ja se kysy totisena, että ambulanssi???

Puhuin sinne itte ja selitin tilanteen, että maha on tosi kipeä ja olen 27:llä viikolla raskaana enkä tiiä, supistaako mulla. Maha oli niin joka paikasta kipeä. Myöhemmin katoin papereista, että sen auton tulo kesti 25 minuuttia ja se oli pitkä aika. Siinä välissä se panadol vei sen kuolettavan kivun pois ja jäi vaan se kestokouristus päälle, joka oli siinä vaiheessa kestäny jo 1,5 tuntia. Soitin töihin, että olen nyt 2 päivää pois.

Ambulanssissa tuli 2 naista, jotka oli tosi mukavia. Lapset ei yhtään ihmetelly kun makasin tuskissa ja tuli aivan vieraita ihmisiä kotiin. Naikkoset soittivat konsultaatiota lääkärille ja päättivät viiä mut naistenklinikalle (noin 25km) ja ilman kipulääkettä. Niillä oli vain tosi vahvoja lääkkeitä mukana ja ne oli sikiölle haitallisia. Se autokyyti oli aivan kamala. Ihan ku olis ollu jonku vanhan transitin takana, kaikki kuopat ja pikkutöyssyt... Kysyivät aina välillä kipuasteikkoa nollasta kymppiin. Kotona taisin sanoa 6-7, autokyytissä 8-9 ja sairaalaan ku päästiin oli taas 10, kuten oli ollu apusoittoa ennenki. Sairaalassa piti taas oottaa eka lääkäriä ennenku sain ekan kipulääkkeen. Sen sain ehkä joskus ysin jälkeen. Se kymmenen minsan odotusaika ennen lääkkeen vaikutusta oli piiiitkä! Vauvaa seurattiin kokoajan käyrillä eikä sillä ollu mitään hätää. Se kyllä liikku paljon enemmän ku koskaan aiemmin. Kohtu oli normaali, eikä supistanu. Se eka suonen sisäinen kipulääke autto sen verran, että pystyin jo ajattelemaan jotain. Puol 12 tulivat sanomaan, että kun vauvalla on kaikki hyvin, niin menen ultraääneen, jossa tutkitaan olisko esim. virtsakivet syynä. Siinä välissä sain kankkuun lisää lääkettä (oxanestia) joka oli puolen tunnin vaikutuksen jälkeen aivan ku olis saanu epiduraalin. Kaikki kipu lähti pois ja pysty jo laittaan tukanki ponnarille...

Puoli yhen aikaan mut rullattiin sinne röntgeniin ja tunnin norkoilun jälkeen pääsin itte tohtorille. Ultran tuloksena löyty sappikivet, mutta ne ei kuulemma tollasta kipukohtausta aiheuta. Eli mitään syytä ei löydetty. Raskaus vaan kuulemma aiheuttaa kaikenlaista. Voi olla, että esim. aikaisempi keisarinleikkaus olis aiheuttanu jotain kiinnikkeitä, jotka vaivaa tai esim. virtsa- tai sappikivi olis lähteny liikkeelle. Iltapäivällä olin jo niin hyvässä kuosissa, että ajattelin, että olikohan se unta vaan ja olinko mää tosissaan niin kipeä, että soitin ambulanssin. Oli aika hölmöä olla itte potilaana ja vinkua kipulääkettä. Joskus kolmen aikaan lääkäri tuli kysymään, että mitähän me sun kanssa tehään? Sanoin, että mää lähen nyt kotia, koska en ole enää kipeänä. Lähin sitte normaaleissa maalaisvaatteissa (miehen pyjamahousut, aamu t-paita, takki ja tennarit plus sairaalasta saadut sukat ja pitsipöksyt...) yläkerran kahvioon, alko oleen nälkäki ku oli yli puoli vuorokautta ilman mitään. Mies ja lapset tuli hakemaan ku Hemppa oli heränny päikyiltä.

Taas siinä jotain oppi potilaan roolissa. Kipu täytyis ottaa vakavasti jos joku oikeesti valittaa tuskissaan, odottavan aika on tosi pitkä. Kaikki hoitajat ja lääkärit oli tosi mukavia. Ja näköjään sitä voi nuin vaan yhtäkkiä ittekki päästä tollaseen kuntoon, ettei enää tajua mistään mitään. Onneks tämä sattu heti aamusta, ettei mies kerinny lähteä töihin, lapset olis muuten ollu aivan hunningolla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.